Taianomainen kertomus Laihian Pursiseuran perustamisesta:
TARU PURSISEURAN HERRASTA

Kanoottien ritarit

Juhannuksena 2004 Kokkolan merilakeuksilla sai alkunsa vaiherikas tapahtumaketju, joka lopulta johti perinteikkään ja toiminnoiltaan aktiivisen pursiseuramme perustamiseen.

Kokkolassa juhannusmökkimme viereen ilmeisen huolimattomasti oli jätetty kanootteja, jotka houkuttelivat meren korkeille aalloille juhannusvieraita. Pian osa kööristä olikin jo käynyt kanootit testaamassa ja hakemassa meriseen maisemaan tuntumaa kanootista käsin. Tästä ei kuitenkaan vielä muotoutunut niin tapahtumarikasta matkaa, että sen voitaisiin suoranaisesti katsoa johtaneen pursiseuran perustamiseen.

Myöhemmin, ulapan kutsun vahvistuttua, totesimme maaperän toiminnallemme tarjoamat puitteet riittämättömiksi. Tuumasta toimeen. Kohta porukka, johon kuuluivat alkuvaiheessa Petteri Kiili, J-P Taittonen, Mika Kangasmäki ja Iikka M. Kupari, olikin jo raahautunut pelastusliiveineen ja kanootteineen rantaan, josta irtaantuminen on tarkkaa puuhaa juhannuksen aikaan. Siinä voi olla millimetrien heitoista kiinni, ettei jolla karkaa merelle ilman kuljettajiaan. Mahdollista on myös, että pursiseuralainen kompuroi itsensä petollisissa veneen reunoissa ja pulahtaa vasten tahtoaan sietämättömän lämpimään juhannusveteen. Kokematon merenkulkija saattaa hätääntyä ja laittaa matkatavaransa ensimmäisenä veneeseen. Tällöin on vaarana se, että välineistö karkaa omia aikojaan ulapalle ja mies jää rannalle kiroilemaan. Tätä virhettä ei tiettävästi kukaan tehnyt. Muista kompastuskivistä mainittakoon meriveden haitallinen vaikutus matkapuhelimien toimintaan. Tästä teimme joitakin havainnollistavia kokeita.

Rannalta käsin melominen vaikutti helpolta, mitä se onkin. Pääsääntöisesti meidän käytössämme olleen kaltaisilla aluksilla on ollut tapana edetä mahdollisimman suoraan. Melojia on kuitenkin meidänkin seurassamme yhtä monta kuin jäseniä. Jotkut havaitsivat omalle tyylilleen sopivimmaksi kiemurtelevan etenemistavan. Näin kannattaa toimia ainakin, jos matka määränpäähän tuntuu kohtuuttoman lyhyeltä, tai jos matkanteosta puuttuu jännitys tai etenemisestä taito.

Kaksi Kanoottia

Kaikilla oli mukana pelastusliivit. Pelastusliivien käytöstä meillä on pursiseurassa tarkat säännöt. Nimittäin. Ne pitää olla päällä, kun lähdetään meriteitse etenemään. Venettä ei lasketa vesille, ennen kuin jokainen on uinut liiveihinsä. Erityistä kunnioitusta pursiseuralaisen häveliäässä mielessä herättää, jos iso mies laittaa päälleen todella pienet liivit. Tämä seikka olikin yksi ratkaisevia tekijöitä vuoden rantautujalle jaettavan ”Kaskas”-palkinnon vastaanottajan valinnassa. Ihailtavaa on myös kyky kuljettaa paljaissa jaloissaan siivoojan kiusaksi kohtuuton määrä märkää hiekkaa pursiseuran ravintolan parketille. Se on yhdistyksemme jäsenien mielestä henkselin paukautuksen arvoinen ominaisuus. Meillä onkin tapana paukutella rintapielet vereslihalle seuralla vieraillessamme.

Kapeasta satama-altaasta ulostauduttuamme veti veri ulapalle. Olihan tuolloin kaunis, rauhallinen, tyyni kesäilta ja monimetriset aallot pauhasivat aluksen kylkeen kuin myrskyn silmässä. Matkalla mm. totesimme 20 metrin turvaetäisyyden alustemme välillä täysin riittämättömäksi, tapasimme "pissiksiä", jotka pitivät tulevaa vuoden rantautujaa pitkänä sekä keskustelimme kuin merimiehet. Jossain vaiheessa kiinnittyi huomiomme horisontissa kilometrien, kukaties jopa peninkulman, päässä siintävään rakennukseen, jonka totesimme lähemmäs päästyämme olevan paikallinen pursiseura. Tämän päättelimme useista, toinen toistaan samanlaisemmista purjealuksista, jotka olivat pysäköitynä rakennuksen läheiseen laituriin. Yksikään niistä ei ollut meidän ylväiden alustemme veroinen. Miten ne edes kelluivat, sitä voi vain ihmetellä. Löysimme sopivan poukaman, jossa kivet olivat jäseniemme jalanpohjille mahdollisimman liukkaat, mutta terävät – optimaalinen sijainti haasteita kaipaavan pursimiehen rantautumiselle. Aikamme toikkaroituamme ja muutaman pohjakosketuksen 8 metriin saatuamme rantauduimme. Erityisesti tässä rantautumissessiossa kunnostautui Petteri Kiili, jonka poikkeuksellisista kyvyistä lisää myöhemmin.

Pelastusliivein kyllästetty seurueemme suuntasi sisään paikallisen pursiseuran toimitiloihin. Tartuimme heti toimeen ja otimme asiaksemme reippaina miehinä tilata janojuomaa. Koko poppoomme asenne pursiseuralla oli itsetietoinen. Jälleen kerran totesimme herättäneemme ihmisten huomion. Erityisesti kiinnostusta pursiväessä herätti Petterin kädet lanteilla heittämä ’kuuluvahko’ huudahdus; ”Kaskas!”, jolla hän ihailtavalla tavalla otti tilan haltuunsa kertalaakista. Petterin karisma täytti koko mittavan salin kuin salaman iskusta. Ihmiset toljottivat haltioituneina. Sound-checkiään samaan aikaan suorittaneen orkesterin pillipiiparikin miltei nielaisi fagottinsa suuttimia myöten. Tuohon ei kuka tahansa pysty! Petterin poikkeukselliset lahjat alkoivat antaa itsestään merkkejä… Janon sammutettuamme juotuamme oli aika palata aluksillemme ja meloa takaisin omiemme pariin. Olihan matkaa pursiseuralle ollut ainakin peninkulma, ellei kaksi.

Kanoottien Paluu

Kanoottimme olivat pysyneet rannalla uskollisesti. Allekirjoittanut ja Mika, pursiseuramme ainut rivijäsen, kajakkikaksikkona olimme epäonnistuneet nesteytyksessämme ja rannasta irtautuminen osoittautui kiusallisen helpoksi. Toinen oli asian laita heti perässämme hengittäneellä kaksikolla. Petteri ja J-P kohelsivat ansiokkaasti. Liukkaat, mutta petolliset rantakivet kahden täysin tottumattoman räpeltäjän kanssa tekivät rannasta lähtemisen haastavaksi. Jopa niin haastavaksi, että laiturin liepeillä olleet paikalliset pursiseuralaiset rohkaisivat mielensä ja käsittämätöntä röyhkeyttä ilmentäen tulivat puhuttelemaan keskittymistä ja kovaa huutoa vaativan toimenpiteen keskellä ollutta merimiesparia. Juuri ennen paikallisten aiheuttamaa häiriötä, oli Petteri päättänyt tarkistaa veneen keulan vedestä käsin. Se kävi helposti, olivathan rantakivet varsin liukkaat. J-P vielä varmisteli taustoja huudahtamalla leikkisästi ”Mies yli laidan!!”. Paikalle ilmaantuneet häiriköt puhuttelivat (siinä vaiheessa vielä tulevan) seuramme puheenjohtajaa (J-P:tä), sekä Petteriä kysymällä ylimielisesti: ”Pärjäättekö te nyt varmasti?”. Kanootin keulasta kaksin käsin roikkuva Petteri totesi tarmokkaana kuin Matti keikalla: ”Miksi kysyt?”. Onneksi Petterillä oli tähänkin tilanteeseen vastaus valmiina. Petteri sai kanootin keulan ja osan kylkeä tarkistettua ja matka takaisin mökille alkoi.

Mökillä totesimme oman pursiseuran perustamisen välttämättömäksi. Pursiseuran perustaminen kesti kaksi vuorokautta. Noihin vuorokausiin mahtui paljon tiheää toimintakaislikkoamme. Tarkoitus on pitää säännöllisesti kokoontumisia, ja valita uudet jäsenet erittäin harkiten. Mielellämme emme ota ketään. Virallisesti pursiseura voidaan todeta perustetuksi 25.6.2004. Tästä on osoituksena alla oleva yhteiskuva Laihian Pursiseuran perustajajäsenistä tovi perustamisen jälkeen:

Erinäisten tapahtumien ja toiminnan järjestäminen on ehkä pursiseuramme tärkein toimintamuoto, jonka kuvaavimpia ilmentymiä ovat mm. Mun Tour, tuubipallon MM-kisat, ”skadlig brottning”-ottelut, toistuvat yhteislaulut, joissa toisinaan käydään vaarallisen lähellä nuotteja, oman toimintamme pohjaton kiittely, sekä kyseenalaistamattomassa erinomaisuudessamme kieriskely. Matka paikalliselle pursiseuralle voi taas alkaa...

Pursiseuralaisten yhteispotretti




Kuvassa ylhäällä vasemmalta:
Pursiseuran kunniajäsen, Iikka Kupari, Pipipääsoftin toimitusjohtaja, Vaalea viikinki
Pursiseuran Vuoden Rantautuja, Petteri Kiili, Ihminen, Metallipäällikkö, Huiskea kolistaja
Pursiseuran ainut rivijäsen, Mika kangasmäki, 20-ottelun MM 8., Parantaja, Timmi jätkä
alarivissä vasemmalta:
Pursiseuran varapuheenjohtaja Harri Kupari, Raamikas ryökäle, Kuparin suvun jäsen
Pursiseuran puheenjohtaja, J-P Taittonen, Pipipääsoftin toimitusjohtaja, Haluton oleilija




TAKAISIN